Täällä oli muutamia kirjoitelmia, mutta ne on niin turhanpäiväsiä että ajattelin ottaa poes kokonaan. Kuitenkin sitten mieleen pomppasi jostain kummasta yksi juttu minkä kirjotin koulussa joskus 07 alkuvuodesta kun ei tunnillakaan jaksanu keskittyä. Tämä se sitten vasta turhanpäiväistä onkin, mutta jos aivotonta tarinaa haluaa lukea niin tässä:

Kekkulin tarina

Olipa kerran Kekkuli. Se oli yksinäinen ja hyvin hyvin surullinen. Kukaan ei tiennyt oliko se mies vai nainen, kukaan ei tiennyt mikä eläin se oli, kukaan ei tiennyt siitä oikeastaan paljon mitään. Kekkuli oli normaali-ihmistä pienempi, vain alle metrin mittainen ja sillä oli ruumiiseen suhteutettuna suunnattoman pitkät jalat. Kekkulilla oli isot silmät, tai sitten ne vain näyttivät isoilta, koska yksi ilkeä ihminen oli tunkenut sen silmiin pakolla lasin kappaleet, jotka suurensivat silmien mustuaiset luonnottoman kokoisiksi. Kekkuli ei ollut nuori, mutta kukaan ei tiennyt sen tarkkaa ikää. Ensimmäisen kerran se oli nähty yli 10 vuotta sitten, vain pienenä vilauksena. Silloin Kekkulin kaltaisia olentoja oli ollut enemmän, monia kymmeniä. Niiden kanta kuitenkin pienentyi huomattavasti kun typerät ihmiset eivät tienneet niiden kyvystä muuttaa ulkonäköään.

Monet kymmenet Kekkulin kaltaiset olennot olivat mieltyneet peuroihin ja hirviin, se oli itse asiassa oikea muoti-ilmiö niiden keskuudessa. Tuli sitten hirvestyskausi ja saalis oli suurempi kuin koskaan aiemmin. No, ne typerät ihmiset iloitsivat saadessaan yliluonnollisen paljon peuroja ja hirviä – jotka todellisuudessa olivat Kekkulin kaltaisia olentoja. Typerät ihmiset huomasivat virheensä vasta maistaessaan muka-niin-herkullista-lihaa, se oli myrkyllistä ja monet sitä syöneet ihmiset kuolivat pian laskimoiden tukkeutumiseen ja sydämen pysähtymiseen. Tämän havaitessaan ihmiset kavahtivat kauhusta ja lähettivät lihanäytteitä tutkittavaksi. Selvisi että hirven- ja peuranliha ei ollutkaan peräisin hirvestä ja peurasta vaan jostain ihan muusta. Solukko oli erilaista kuin koskaan ennen oli nähty. Kaikki ’pahaliha’ hävitettiin hautaamalla se 20 metrin syvyydelle maahan. Kekkuli ja jäljellä olevat sukulaiset olivat surun murtamia, julmat ihmiset olivat tappaneet 90 % niiden kannasta. Kekkuli kihisi kiukusta, ja vaikka muut yrittivät rauhoitella sitä, Kekkuli päätti kostaa ihmisille. Jotkut olisivat halunneet mennä Kekkulin mukaan, mutta Kekkuli kielsi sen. Hänen oli tehtävä se yksin.

Kekkuli punoi suunnitelmaansa muutaman päivän ja puntaroi eri vaihtoehtoja. Kaikki Kekkulin kaltaiset olennot olivat ajatukseltaan moninkertaisesti nopeampia kuin ihmiset. Niillä oli salainen ase ihmiskuntaa vastaan, ne nimittäin elivät Kakaduska –kasvilla. Ne eivät tarvinneet ravintoa yhtä paljon kuin ihmiset, ne saattoivat elää 4 päivää vedettyään muutaman milligramman huumeen kaltaista kasviaan. Se oli kuin kissanminttua ja hamppua sekoitettuna. Jos ihminen saisi sitä elimistöönsä pienen pienen murusenkin, keuhkot räjähtäisivät. Kakaduska –kasvia ei kasvanut paljon eikä se ollut levinnyt minnekkään muualle kuin Kekkulin suvun asuinpaikalle, mutta siitä riitti ravintoa koko suvulle. Nyt sitä jäi paljon yli, koska ihmiset olivat tappaneet niin monet.

Kasvi oli osa syy Kekkulin suvun nopeaan älyyn, ulkonäön muuttamiseen, pitkään elinikään (ellei niitä tapettaisi) ja muihin huippukykyihin. Sillä oli myös veronsa, olennot eivät sen vuoksi pystyneet kasvamaan metriä pidemmiksi, niiden puhe-elimet olivat surkastuneet ja ne eivät päässeet liikkumaan kovinkaan nopeasti oikeassa ulkomuodossaan.

Kekkulin suunnitelma oli kerrassaan nerokas: se hiippailisi ihmisten yhteisöön, itse asiassa murtautuisi niiden vedenjakelujärjestelmään ja sekoittaisi veden joukkoon Kakaduska .kasvin jauhetta, niin että se leviäisi mahdollisimman moneen talouteen ja mahdollisimmat monet ihmiset kuolisivat. Kekkuli lähti toteuttamaan suunnitelmaansa. Se muuntui hiiren näköiseksi ja kipitti vedenjakelukeskukseen. Se oli säilönyt Kakasuska –kasvijauhetta itseensä riittävästi – niin paljon että se riittäisi tappamaan enemmän ihmisiä kuin maapallolla eli.

Kekkuli huomasi harmikseen vedenjakelukeskuksen juurella ettei päässyt mitenkään sisälle maasta käsin. Se muutti itsensä pikkulinnuksi ja lähti lentelemään ympäri suurta rakennusta. Aikansa lenneltyään se löysi vihdoin tiensä sisään, pienen ilmanvaihtokanavan. Sisälle päästyään Kekkuli tutki rakennuksen läpikotaisin ja löysi lopulta säiliön jossa kiersi koko ajan vettä. Vieressä oli tietokone, ja Kekkuli pääsi asetuksiin käsiksi. Se muutti levikkialueeksi koko maapallon ja heitti Kakadus –jauheen veden sekaan. Kakduksella oli myös erikoinen ominaisuus – veteen osuttuaan se levisi kaikkialle veteen kuutimetrin minuuttivauhtia, kunnes sitä oli kaikkialla. Kekkuli hykerteli tyytyväisenä – oli vain ajan kysymys koska ihmiskunta kokisi kohtalonsa, sillä niin kuin me kaikki tiedämme, kukaan ei selviä loputtomasti ilman vettä.

Kekkuli lähti hyvillä mielin kotiin päin, pikkulintuna lennellen, koska se olisi nopein tie kotiin. Matkalla se katseli kaduilla makaavia ihmisiä, törmäileviä autoja ja ympäriinsä ajelevia hälytyskulkuneuvoja.

Mutta kun Kekkuli pääsi kotiin, se kauhistui. Kotona ei ollut ketään odottamassa sitä, kaikki oli tapettu. Ammuttu, poltettu hengiltä, puukotettu. Kaikki paikat olivat sinisenä verestä. Aivan, Kekkulin suvun veri oli kirkkaan sinistä. Kekkuli ryntäsi erään ruumiin luokse, ravisteli sitä ja katseli sen elotonta naamaa. Silmät olivat muurautuneet umpeen ja suu oli tuskallisessa asennossa, ilmeisesti leukaluut menneet sijoiltaan. Kekkuli piti narisevaa ääntä - se itki. Kekkuli ei ollut itkutyyppi, itkeminen oli Kekkulinlaisille olennoille luonnotonta. Sen kaikki paikat alkoivat särkeä ja sen pitkät jalat eivät enää kantaneet. Kekkuli painoi päänsä maahan, siniseen vereen. Kun se oli itkenyt jonkun aikaa, se alkoi kuulla askeleita. sen kaikki aistit terävöityivät ja se pomppasi pystyyn. Kekkuli havaitsi ihmisen muutaman metrin päässä ja irvisti. Viha kiehui sen sisällä. Ihminen selvästi huomasi sen ja heitti Kekkulin naamaan lasin sirpaleita ja juoksi pakoon. Kekkuli ei lähtenyt perään, ihminenhän joka tapauksessa kuolisi juotuaan vettä, vaan Kekkuli ulvoi tuskasta. Isot lasin kappaleet olivat menneet sen silmiin eikä se osannut katsella niiden läpi eivätkä ne lähteneet pois. Kaikki näkyi liian isona ja Kekkuli turhaan yritti pitkään saada niitä pois silmistään pienillä käsillään.

Muutamassa päivässä se tottui laseihin. Kekkuli lähti katselemaan ihmisten asuinpaikoille, se olivat autioita. Kaikki olivat kuolleet. Kekkuli oli yksin. Muut eläimet kiersivät sen kaukaa. Kekkuli oli tuhonnut ihmiskunnan ja ihmiskunta oli tuhonnut Kekkulin suvun. Sen vuoksi Kekkuli oli hyvin hyvin surullinen.